Reunalakana äitiyspakkaukseen

Edellispäivänä rakas mieheni toi minulle työpöydän, jotta voin täyttää tyhjät päiväni hyödyllisellä tekemisellä tv:n tuijottelun ja nettisurffailun sijaan. Olin innoissani: pitkästä aikaa minulla on oikeasti tilaa ja aikaa näpertää! Olen pitkään pyöritellyt päässäni suunnitelmia milloin mistäkin projektista, ja päätin toteuttaa ne kaikki!

Eilisaamu alkoi koneiden perusteellisella puhdistuksella ja huollolla. Imuroin ja pensselöin (kaikkein paras nukan poistaja on pienehkö maalipensseli) koneet huolella, öljysin liikuvat osat ja vaihdoin vääntyneet ja tylsät neulat tuliteriin. Suosittelen lämpimästi koneiden säännöllistä öljyämistä, sillä sen jälkeen ne kehräävät kuin kissat. Kehräämisestä huolimatta olen enemmän koiraihmisiä, kissat näyttävät aina siltä että ne tietävä jotain minua enemmän. Se on pelottavaa.

Ommeltuani pari ikuisuusprojektia valmiiksi, päätin ommella äitiyspakkauksen laatikkoon reunalakanan. Kyseinen tuote ei ole käytössä pitkään, joten päätin olla ostamatta uutta kangasta. Tuotesuunnittelu alkoikin penkomalla vanhoista pröjekteistä ylijääneitä kangaskasoja. Varastosta löytyikin asiansa ajavat työvälineet ja  tässä tarjoilen Teille lopputuloksen:

Sisäreunaan laitoin verhokapasta ylijäänyttä ruskeaa puuvillaa. Tein kapan vuosia sitten työharjoittelussa, silloinkin jämäpaloista. Ulkoreunaan päätin uhrata mummoni vanhan lakanan, jossa oli yksityiskohtana ihana pitsi, ja mummoni käsin kirjailemat nimikirjaimet. Leikkasin kankaan kuitenkin väärinpäin, ja nimikirjaimet ovat nyt ylösalaisin.

Pelkkä suora lakana tuntui tylsältä pitseistä huolimatta. Yön pimeinä tunteina päätinkin alkaa väkertää reunoille laskoksia saadakseni aikaan tuotokseeni edes jotain pientä ilmettä.

Laskosten tekeminen oli hikeä, verta ja kyyneleitä. Jostain syystä en muistanut, että en ole ikinä onnistunut ompelemaan hyvännäköisiä vastalaskoksia. Yritin muistella ammattikoulun opettajani vinkkejä, mutta nääh, eihän siitä täydellistä tullut. Onnistumisen A ja O on laskosten paikkojen tarkka mittaaminen ja niiden huolellinen silittäminen.

 Näihin laskoksiin upposi yllättävä määrä nuppineuloja, ja ommellessa toinen juuri valmistuneista ikuisuusprojekteistani: ompelukoneen runkoon kiinnitettävä nuppineulateline, oli järkyttävän kätevä. Jälleen kerran sain taputtaa itseäni selkään hyvästä ideasta.

Olen usein tehnyt sen virheen, että laiskuuttani en ole jaksanut vaihtaa oikeankokoista neulaa materiaalien paksuuteen nähden. Tällä kertaa jopa opin virheistäni, ja vaihdoin kasikymppiseen neulaan, joka kuitenkin paksummassa kohdassa meni katki. Ompelujälki oli siistiä ja ompelu sujuvaa otettuani ysikymppisen neulan käyttöön.






Olen luonteeltani hyvin suurpiirteinen, ja kaavoitusta tehdessä SV:t ovat välillä olemattomat, ja välillä liikkumavaraa on enemmän kuin Helsingissä on lunta. Tällä kertaa ulkokankaan alareunan SV:t olivat aika olemattomat, joten jouduin tyytymään pelkästään huolittelemaan sen. Hyvältä se näyttää noinkin. Yläreunan tikkaus viimeistelee kankaiden yhtymäkohdan ja pitää ruskean kankaan sisäpuolella turvassa.


Yllätin tällä kertaa itsenikin kärsivällisellä ja johdonmukaisella toiminnallani, ja uskallan väittää, että parhaani tein. Toisaalta taas mietin, että kehtaako koko juttua julkaista, koska jostain syystä tuo saattaa tietyssä mielentilassa näyttää pieneltä ruumisarkulta. Tämä mielikuva saattaa johtua siitä, että lakanasta puuttuu kaikki ne värit, nallet ja puput mitä lastentekstiileissä yleensä on. Ei ole oikein hyvä-äitimäistä nukuttaa lastaan ruumisarkun näköisessä sängyssä. Ideoita tuunaamiseen otetaan vastaan!

Wanni kiittää ja kumartaa, ja palaa seuraavaksi astialle verhojen ompelun tiimoilta!